Feminismi ei ole kirosana

Feminismi ei ole kirosana

Uusi, vastavalittu eduskunta aloitti työnsä muutama viikko sitten. Ei aikaakaan, kun olimme jo saaneet lukea ensimmäiset kannanotot siitä, kuinka eduskunnassa pesii patriarkaalinen valta miespoliitikkojen istuessa yhdessä kahvipöydän ääressä eduskunnan kuppilassa. Kirjoittaja oli vastavalittu kansanedustaja, joka kutsuu itseään feministiksi.

Tehdään heti alkuun yksi asia selväksi. Olen itsekin feministi ja ylpeä sellainen. Samaan aikaan ymmärrän kuitenkin sen vastareaktion, jonka feminismi sanana tänä päivänä monilla laukaisee. Ymmärrän myös sen, etteivät ihmiset halua kutsua itseään feministeiksi siinäkään tapauksessa, että he kannattaisivat sydämensä pohjasta eri sukupuolten, vähemmistöjen ja sukupolvien välistä tasa-arvoa. Syy tähän löytyy juuri edellä mainitun kaltaisesta ”feminismistä”, jossa toksista maskuliinisuutta sekä patriarkaalista valtaa nähdään juuri siellä, missä sitä halutaan nähdä.

Itselleni feminismi aatteena edustaa aitoa tasa-arvoa. Tilaa, jossa sukupuoli ei määritä, mitä voit elämässäsi tehdä. Tasa-arvon kannalta taantumuksellisina näen esimerkiksi vanhempainvapaat, asepalveluksen, seksuaalirikoslainsäädännön sekä valitettavasti erityisesti nuoriin naisiin kohdistuvan vihapuheen sekä suoranaisen sovinismin ja vähättelyn. Ehkä vika on minussa, kun en näe ongelmaa siinä, että miehet juovat kahvia keskenään. Uskallan väittää, että näin tekevät naisetkin.

Feminismin kannalta ongelmallista on juuri se, että sanan ovat onnistuneet tietyllä tapaa omimaan erilaiset ääriliikkeet. Jos taas katsotaan Suomen puoluekenttää, puhutaan feminismistä kiistatta eniten vasemmistopuolueissa. En nimittäin tiedä kovinkaan montaa Kokoomuksen tai Keskustan puoluekirjan omaavaa henkilöä, jotka voisivat selkä suorana sanoa olevansa feministejä. Heitä taitaa omassa tuttavapiirissäni olla yhden käden sormilla laskettava määrä.

Ehkä yleisin argumentti, jonka esimerkiksi feminismiä vastustavilta kokoomuslaisilta usein kuulee on, että ”miksi emme vain voi puhua tasa-arvosta?”  No, yksinkertaisesti siksi, että Kokoomus on puhunut mahdollisuuksien tasa-arvosta niin kauan, kuin jaksan muistaa. Silti tasa-arvo Suomessa ei vieläkään toteudu, vaan naiset ovat edelleen esimerkiksi työmarkkinoilla huomattavasti miehiä heikommassa asemassa. Samaan aikaan nuorten miesten syrjäytyminen on kasvussa ja vähemmistöt kärsivät edelleen yhteiskuntamme byrokraattisista rakenteista ja asenteellisuudesta. Mahdollisuuksien tasa-arvoa? Mielestäni ei.

Tässä olisi oikeistopuolueilla korjausliikkeen paikka. Meidän tulee tulevalla vaalikaudella ottaa enemmän jalansijaa feminismiä ja sen ympärillä olevia ilmiöitä käsittelevässä keskustelussa. Itse olen ylpeästi feministi juuri siksi, etten halua antaa  aatetta vain ja ainoastaan jo mainitsemieni ääriliikkeiden käyttöön. Uskon ja tiedän, että myös monet kokoomuslaiset kannattavat niitä asioita, joita feminismi valtavirralle edustaa. Miksi siis pelkäämme yhtä sanaa vain siksi, että se saatetaan ymmärtää väärin? Feminismi ei ole kirosana.

Yhdestä asiasta olen nimittäin mainitsemani kansanedustajan sekä monien muiden kanssa samaa mieltä. Vaikka kuinka muuta väitetään, ei tasa-arvo Suomessa ole vielä valmis. En ehkä itse nähnyt suurta epätasa-arvoa siellä, missä kyseinen tuore kansanedustaja sitä näki. Näin sitä kuitenkin mittaamattoman määrän siinä keskustelussa, jota se kirvoitti.

Suomessa tarvitaan feminismiä, myönnätte sitä tai ette.

 

Kuka olet, Kokoomus?

Kuka olet, Kokoomus?

Viime sunnuntaina, 14.4.2019 Suomessa käytiin eduskuntavaalit. Suomen suurimmaksi puolueeksi nousi SDP ja Perussuomalaiset kiilasi loppumetreillä Kokoomuksen ohi toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Yksikään puolue ei yltänyt yli 20 prosenttiyksikön kannatukseen. Suomessa tämä tilanne on historiallinen, eikä sanan positiivisessa merkityksessä.

Kokoomus otti näissä vaaleissa torjuntavoiton. Vielä muutama viikko sitten gallupit näyttivät meille vielä heikompaa kannatusta, eikä yhdestä lisäpaikasta ollut tietoakaan. Voidaanko vaalitulokseen kuitenkaan olla tyytyväisiä? Ei, ei voida. Monissa suurissa kaupungeissa hävisimme suhteessa Vihreille ja useissa vaalipiireissä, kuten Kaakkois-Suomessa puolueen kannatus kulminoitui yhteen ehdokkaaseen. Näin ei voi jatkua.

Ystäväni ja Helsingissä tänä keväänä eduskuntavaaliehdokkaana ollut Veera Hellman kirjoitti muutama viikko sitten blogissaan, että Kokoomuksen on tullut aika uudistua. En voisi olla Veeran kanssa enempää samaa mieltä.

Tällä hetkellä Kokoomus tuntuu ajelevan kaksilla rattailla. Toisaalta yritämme löytää kannattajia niistä, jotka pohtivat, äänestävätkö ehkä Perussuomalaisia vai äänestävätkö lainkaan. Samaan aikaan kosiskelemme äänestäjiä nuorista naisista. Heistä liberaaleista kaupunkilaisista, joiden äänet valuvat etenevissä määrin Vihreille. Miten kukaan voi ajatella, että näiden kahden ääripään vakuuttelu kilpaa ja saman aikaisesti toisi toivottua lopputulosta?

Kokoomuksen on todella aika uudistua. Ennen kaikkea Kokoomuksen tulisi nyt kuitenkin päättää, mihin suuntaan haluamme puolueena mennä. Haluammeko asemoida itsemme nelikentän oikeaan yläkulmaan Perussuomalaisten oikeistolaisemmaksi versioksi, vai täyttää sen oikean alalaidan, joka nyt huutaa tyhjyyttään? Todennäköisesti osa puolueen jäsenistä hylkäisi Kokoomuksen, päätyisimme sitten kumpaan vaihtoehtoon tahansa. Sekin on kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin menettää äänestäjiä tappavan tasaisesti siksi, että emme nyt vain osaa päättää.

Itse toivoisin, että pohdinnan seurauksena päätyisimme jälkimmäisenä esitettyyn vaihtoehtoon. Suomessa ei ole liiaksi puolueita, jotka saman aikaisesti haluaisivat edistää tasa-arvoa, torjua ilmastonmuutosta sekä tehdä keskimääräistä oikeistolaisempaa talouspolitiikkaa. Kokoomuksen sisällä puolestaan on monia itsensä sinivihreiksi, arvo- ja talousliberaaleiksi mieltäviä ihmisiä, jotka nyt tuntevat olonsa ahdistuneeksi puolueen sisällä lukiessaan, kuinka osa jäsenistöstä suorastaan hinkuu Jussi Halla-Ahon johtamaan hallitukseen tai kuinka Vihreiden eduskuntaryhmän naisenemmistö on suurta vääryyttä huutava tasa-arvo-ongelma. Itse kuulun tähän  ahdistuneiden kategoriaan.

Vaikka nämä eduskuntavaalit eivät päättyneetkään täyteen katastrofiin, on Kokoomuksella nyt peiliin katsomisen paikka. Tulevaisuudessa meidän on pystyttävä selkä suorana sanomaan, kuka ja mikä on Kokoomus. Sillä jos me emme sitä tiedä, miten voimme olettaa äänestäjien tietävän sen puolestamme?

 

Emme voi enää elää kädet tulevien sukupolvien taskuissa

Kouvolan Sanomat, 11.4.2019

Tänä keväänä ihmiset ovat säännöllisin väliajoin saaneet kuulla mitä kauniimpia lupauksia eduskuntaan pyrkiviltä. Milloin ollaan korottamassa eläkkeitä, milloin lupaamassa vastikkeetonta tonnin perustuloa ja lähes päivittäin joku lupaa miljardiluokan investointeja milloin mihinkin tarkoitukseen. 90-luvulla syntyneiden korvaan nämä lupaukset eivät kuulosta kauniilta, vaan pelottavilta.

Kaikessa poliittisessa päätöksenteossa meidän tulisi huomioida tuleva sukupolvi. Eikö koko politiikan perimmäinen ajatus piile siinä, että pyrimme jättämään Suomen tuleville sukupolville paremmassa kunnossa, kuin missä me sen aikanaan saimme? Nämä vaalilupaukset pelottavat meitä siksi, että ne vievät pohjan tältä ajattelulta. Näiden lupausten lasku ei nimittäin jää maksettavaksi niille, jotka niitä ovat tehneet. Ei, ne jäävät maksettavaksi meille ja meidän lapsillemme.

Emme yksinkertaisesti voi enää elää velaksi tulevien sukupolvien piikkiin. Olen puhunut tästä koko kevään ja saanut osakseni syyttelyä velkapelottelusta ja populismista. Itse en ymmärrä näitä puheita lainkaan, sillä en keksi mitään pelottavampaa, kuin tulevien sukupolvien maksettavaksi lankeava alati kasvava velkataakka. Vai haluaako joku oikeasti, että tulevat sukupolvet jäävät vaille eläkettä tai joutuvat maksamaan työstään veroa vielä enemmän, kuin mitä me teemme nyt?

Velka ei kuitenkaan ole vain ja ainoastaan talouskysymys. Emme voi myöskään tuhota ilmastoamme ja viedä näin oikeutta puhtaaseen ilmaan sekä hyvinvoivaan luontoon jälkipolviltamme. Emme myöskään voi ottaa takapakkia tasa-arvokysymyksissä. Itse haluan, että omat lapseni saavat edelleen kasvaa Suomessa, jossa sukupuoli ei määritä mahdollisuuksiasi elämässä.

Toivoisinkin vielä näin viimehetkillä sekä ehdokkailta että valtaapitäviltä hieman enemmän vastuuntuntoa. Politiikkaa ei koskaan tule tehdä vaan itseään varten.