Feminismi ei ole kirosana

Feminismi ei ole kirosana

Uusi, vastavalittu eduskunta aloitti työnsä muutama viikko sitten. Ei aikaakaan, kun olimme jo saaneet lukea ensimmäiset kannanotot siitä, kuinka eduskunnassa pesii patriarkaalinen valta miespoliitikkojen istuessa yhdessä kahvipöydän ääressä eduskunnan kuppilassa. Kirjoittaja oli vastavalittu kansanedustaja, joka kutsuu itseään feministiksi.

Tehdään heti alkuun yksi asia selväksi. Olen itsekin feministi ja ylpeä sellainen. Samaan aikaan ymmärrän kuitenkin sen vastareaktion, jonka feminismi sanana tänä päivänä monilla laukaisee. Ymmärrän myös sen, etteivät ihmiset halua kutsua itseään feministeiksi siinäkään tapauksessa, että he kannattaisivat sydämensä pohjasta eri sukupuolten, vähemmistöjen ja sukupolvien välistä tasa-arvoa. Syy tähän löytyy juuri edellä mainitun kaltaisesta ”feminismistä”, jossa toksista maskuliinisuutta sekä patriarkaalista valtaa nähdään juuri siellä, missä sitä halutaan nähdä.

Itselleni feminismi aatteena edustaa aitoa tasa-arvoa. Tilaa, jossa sukupuoli ei määritä, mitä voit elämässäsi tehdä. Tasa-arvon kannalta taantumuksellisina näen esimerkiksi vanhempainvapaat, asepalveluksen, seksuaalirikoslainsäädännön sekä valitettavasti erityisesti nuoriin naisiin kohdistuvan vihapuheen sekä suoranaisen sovinismin ja vähättelyn. Ehkä vika on minussa, kun en näe ongelmaa siinä, että miehet juovat kahvia keskenään. Uskallan väittää, että näin tekevät naisetkin.

Feminismin kannalta ongelmallista on juuri se, että sanan ovat onnistuneet tietyllä tapaa omimaan erilaiset ääriliikkeet. Jos taas katsotaan Suomen puoluekenttää, puhutaan feminismistä kiistatta eniten vasemmistopuolueissa. En nimittäin tiedä kovinkaan montaa Kokoomuksen tai Keskustan puoluekirjan omaavaa henkilöä, jotka voisivat selkä suorana sanoa olevansa feministejä. Heitä taitaa omassa tuttavapiirissäni olla yhden käden sormilla laskettava määrä.

Ehkä yleisin argumentti, jonka esimerkiksi feminismiä vastustavilta kokoomuslaisilta usein kuulee on, että ”miksi emme vain voi puhua tasa-arvosta?”  No, yksinkertaisesti siksi, että Kokoomus on puhunut mahdollisuuksien tasa-arvosta niin kauan, kuin jaksan muistaa. Silti tasa-arvo Suomessa ei vieläkään toteudu, vaan naiset ovat edelleen esimerkiksi työmarkkinoilla huomattavasti miehiä heikommassa asemassa. Samaan aikaan nuorten miesten syrjäytyminen on kasvussa ja vähemmistöt kärsivät edelleen yhteiskuntamme byrokraattisista rakenteista ja asenteellisuudesta. Mahdollisuuksien tasa-arvoa? Mielestäni ei.

Tässä olisi oikeistopuolueilla korjausliikkeen paikka. Meidän tulee tulevalla vaalikaudella ottaa enemmän jalansijaa feminismiä ja sen ympärillä olevia ilmiöitä käsittelevässä keskustelussa. Itse olen ylpeästi feministi juuri siksi, etten halua antaa  aatetta vain ja ainoastaan jo mainitsemieni ääriliikkeiden käyttöön. Uskon ja tiedän, että myös monet kokoomuslaiset kannattavat niitä asioita, joita feminismi valtavirralle edustaa. Miksi siis pelkäämme yhtä sanaa vain siksi, että se saatetaan ymmärtää väärin? Feminismi ei ole kirosana.

Yhdestä asiasta olen nimittäin mainitsemani kansanedustajan sekä monien muiden kanssa samaa mieltä. Vaikka kuinka muuta väitetään, ei tasa-arvo Suomessa ole vielä valmis. En ehkä itse nähnyt suurta epätasa-arvoa siellä, missä kyseinen tuore kansanedustaja sitä näki. Näin sitä kuitenkin mittaamattoman määrän siinä keskustelussa, jota se kirvoitti.

Suomessa tarvitaan feminismiä, myönnätte sitä tai ette.

 

Kuka olet, Kokoomus?

Kuka olet, Kokoomus?

Viime sunnuntaina, 14.4.2019 Suomessa käytiin eduskuntavaalit. Suomen suurimmaksi puolueeksi nousi SDP ja Perussuomalaiset kiilasi loppumetreillä Kokoomuksen ohi toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Yksikään puolue ei yltänyt yli 20 prosenttiyksikön kannatukseen. Suomessa tämä tilanne on historiallinen, eikä sanan positiivisessa merkityksessä.

Kokoomus otti näissä vaaleissa torjuntavoiton. Vielä muutama viikko sitten gallupit näyttivät meille vielä heikompaa kannatusta, eikä yhdestä lisäpaikasta ollut tietoakaan. Voidaanko vaalitulokseen kuitenkaan olla tyytyväisiä? Ei, ei voida. Monissa suurissa kaupungeissa hävisimme suhteessa Vihreille ja useissa vaalipiireissä, kuten Kaakkois-Suomessa puolueen kannatus kulminoitui yhteen ehdokkaaseen. Näin ei voi jatkua.

Ystäväni ja Helsingissä tänä keväänä eduskuntavaaliehdokkaana ollut Veera Hellman kirjoitti muutama viikko sitten blogissaan, että Kokoomuksen on tullut aika uudistua. En voisi olla Veeran kanssa enempää samaa mieltä.

Tällä hetkellä Kokoomus tuntuu ajelevan kaksilla rattailla. Toisaalta yritämme löytää kannattajia niistä, jotka pohtivat, äänestävätkö ehkä Perussuomalaisia vai äänestävätkö lainkaan. Samaan aikaan kosiskelemme äänestäjiä nuorista naisista. Heistä liberaaleista kaupunkilaisista, joiden äänet valuvat etenevissä määrin Vihreille. Miten kukaan voi ajatella, että näiden kahden ääripään vakuuttelu kilpaa ja saman aikaisesti toisi toivottua lopputulosta?

Kokoomuksen on todella aika uudistua. Ennen kaikkea Kokoomuksen tulisi nyt kuitenkin päättää, mihin suuntaan haluamme puolueena mennä. Haluammeko asemoida itsemme nelikentän oikeaan yläkulmaan Perussuomalaisten oikeistolaisemmaksi versioksi, vai täyttää sen oikean alalaidan, joka nyt huutaa tyhjyyttään? Todennäköisesti osa puolueen jäsenistä hylkäisi Kokoomuksen, päätyisimme sitten kumpaan vaihtoehtoon tahansa. Sekin on kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin menettää äänestäjiä tappavan tasaisesti siksi, että emme nyt vain osaa päättää.

Itse toivoisin, että pohdinnan seurauksena päätyisimme jälkimmäisenä esitettyyn vaihtoehtoon. Suomessa ei ole liiaksi puolueita, jotka saman aikaisesti haluaisivat edistää tasa-arvoa, torjua ilmastonmuutosta sekä tehdä keskimääräistä oikeistolaisempaa talouspolitiikkaa. Kokoomuksen sisällä puolestaan on monia itsensä sinivihreiksi, arvo- ja talousliberaaleiksi mieltäviä ihmisiä, jotka nyt tuntevat olonsa ahdistuneeksi puolueen sisällä lukiessaan, kuinka osa jäsenistöstä suorastaan hinkuu Jussi Halla-Ahon johtamaan hallitukseen tai kuinka Vihreiden eduskuntaryhmän naisenemmistö on suurta vääryyttä huutava tasa-arvo-ongelma. Itse kuulun tähän  ahdistuneiden kategoriaan.

Vaikka nämä eduskuntavaalit eivät päättyneetkään täyteen katastrofiin, on Kokoomuksella nyt peiliin katsomisen paikka. Tulevaisuudessa meidän on pystyttävä selkä suorana sanomaan, kuka ja mikä on Kokoomus. Sillä jos me emme sitä tiedä, miten voimme olettaa äänestäjien tietävän sen puolestamme?

 

Emme voi enää elää kädet tulevien sukupolvien taskuissa

Kouvolan Sanomat, 11.4.2019

Tänä keväänä ihmiset ovat säännöllisin väliajoin saaneet kuulla mitä kauniimpia lupauksia eduskuntaan pyrkiviltä. Milloin ollaan korottamassa eläkkeitä, milloin lupaamassa vastikkeetonta tonnin perustuloa ja lähes päivittäin joku lupaa miljardiluokan investointeja milloin mihinkin tarkoitukseen. 90-luvulla syntyneiden korvaan nämä lupaukset eivät kuulosta kauniilta, vaan pelottavilta.

Kaikessa poliittisessa päätöksenteossa meidän tulisi huomioida tuleva sukupolvi. Eikö koko politiikan perimmäinen ajatus piile siinä, että pyrimme jättämään Suomen tuleville sukupolville paremmassa kunnossa, kuin missä me sen aikanaan saimme? Nämä vaalilupaukset pelottavat meitä siksi, että ne vievät pohjan tältä ajattelulta. Näiden lupausten lasku ei nimittäin jää maksettavaksi niille, jotka niitä ovat tehneet. Ei, ne jäävät maksettavaksi meille ja meidän lapsillemme.

Emme yksinkertaisesti voi enää elää velaksi tulevien sukupolvien piikkiin. Olen puhunut tästä koko kevään ja saanut osakseni syyttelyä velkapelottelusta ja populismista. Itse en ymmärrä näitä puheita lainkaan, sillä en keksi mitään pelottavampaa, kuin tulevien sukupolvien maksettavaksi lankeava alati kasvava velkataakka. Vai haluaako joku oikeasti, että tulevat sukupolvet jäävät vaille eläkettä tai joutuvat maksamaan työstään veroa vielä enemmän, kuin mitä me teemme nyt?

Velka ei kuitenkaan ole vain ja ainoastaan talouskysymys. Emme voi myöskään tuhota ilmastoamme ja viedä näin oikeutta puhtaaseen ilmaan sekä hyvinvoivaan luontoon jälkipolviltamme. Emme myöskään voi ottaa takapakkia tasa-arvokysymyksissä. Itse haluan, että omat lapseni saavat edelleen kasvaa Suomessa, jossa sukupuoli ei määritä mahdollisuuksiasi elämässä.

Toivoisinkin vielä näin viimehetkillä sekä ehdokkailta että valtaapitäviltä hieman enemmän vastuuntuntoa. Politiikkaa ei koskaan tule tehdä vaan itseään varten.

 

Seksuaalirikokset eivät lopu maahanmuuttajat karkottamalla

Kouvolan Sanomat, 20.1.2019

Oulun ja Helsingin lapsiin kohdistuneet seksuaalirikosepäilyt ovat viime kuukausien aikana järkyttäneet monia ja täysin aiheesta. Oulun tapaukset ovat puhuttaneet jo pitkään, mutta nyt keskustelu on kiivaampaa kuin koskaan ja maamme johtavat poliitikot etsivät kilpaa ratkaisuja siihen, miten nämä käsittämättömät rikokset saataisiin loppumaan.

Silmiään ei voi ummistaa tosiasioilta. Näin ollen tilastojen valossa on kenen tahansa myönnettävä, että ulkomaalaistaustaiset ovat yliedustettuina seksuaalirikostilastoissa. Emme kuitenkaan voi tuomita kokonaisia ryhmiä yksilöiden tekojen pohjalta. On sinisilmäistä ajatella, etteivät nämä tapaukset liittyisi millään tavalla maahanmuuttoon, mutta on aivan yhtä sinisilmäistä ajatella, että turvapaikanhakijat karkottamalla seksuaalirikokset loppuisivat Suomessa kuin seinään.

Suomen raiskauslainsäädäntö on päivitettävä tälle vuosituhannelle.
Tehdään yksi asia selväksi: yksikin seksuaalirikos Suomessa on liikaa, kohdistui se sitten lapseen, naiseen tai mieheen. Seksuaalirikokset eivät myöskään ole uusi ilmiö Suomessa, jonka turvapaikanhakijat olisivat tuoneet mukanaan maahamme. Niistä vain puhutaan nyt enemmän kuin koskaan, ja hyvä niin. Keskustelu on kuitenkin eksynyt pahasti sivuraiteille, kun poliitikot keräävät kilpaa irtopisteitä esittämällä ratkaisuksi ongelmaan ulkomaalaisten pakkopalautuksia.

Sen sijaan, että syyllistyisimme nyt populismiin ja kollektiiviseen ulkomaalaistaustaisten vihaamiseen, pitäisi meidän löytää ongelman ydin. Suomen raiskauslainsäädäntö on päivitettävä tälle vuosituhannelle. Seksuaalirikokseen syyllistymisestä on yksinkertaisesti saatava kovempi rangaistus, oli tekijä kuka tahansa. Näiden rikosten torjumista pitäisi ensisijaisesti lähestyä uhrien, ei tekijöiden näkökulmasta eikä todellakaan maahanmuuttopolitiikka edellä.

Viime päivien aikana ensi kevään eduskuntavaaleista on puhuttu maahanmuuttovaaleina. Haluaisin kuitenkin vielä kerran muistuttaa, että seksuaalirikokset Suomessa eivät tule loppumaan kuin seinään, vaikka karkottaisimme maasta kaikki ulkomaalaistaustaiset. Se tulisi myös poliittisten päättäjien muistaa, elettiin vaalikevättä tai ei.

Syntyvyys saadaan nousuun perhevapaajärjestelmää uudistamalla

Kouvolan Sanomat 29.11.2018

Risto Parviainen totesi (KS 28.11.) Juha Sipilän hallituksen olevan syy syntyvyyden laskuun Suomessa. Parviaisen mukaan Sipilän hallitus on ottanut ”parhaassa lapsentekoiässä” olevilta kaiken, mitä otettavissa on. Lapsentekoiässä olevat pariskunnat ovat köyhyysloukuissa ja elävät leipäjonojen turvin, eikä lasten tekeminen tule mieleenkään.

Ottamatta edes kantaa siihen, kuinka epäkorrektia on puhua lasten tekemisestä tai lapsentekoiästä lapsettomuuden ollessa yhä monia suomalaisia koskettava ongelma, on Parviaisen argumenteissa monia puutteita. On totta, että syntyvyys Suomessa on laskenut. Se, että Sipilän hallitus olisi leikkauspolitiikallaan riistänyt nuorilta uskon tulevaisuuteen, ei puolestaan pidä paikkaansa. Mitä tulee syntyvyyden laskuun Suomessa, löytyvät hallituksen virheet aivan muualta.

Suomessa on käytössä erittäin vanhanaikainen, aikansa elänyt perhevapaajärjestelmä, joka usein kannustaa naisia jäämään sivuun työelämästä pitkäksi aikaa. On kiistämätön tosiasia, että sellaisenaan malli heikentää naisten työmarkkina-asemaa ja naiset joutuvat usein valitsemaan uran ja äitiyden väliltä. Samaan aikaan sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Antti Rinne puhuu synnytystalkoista ja vitsailee lasten hankkimisesta nuoren vaimonsa kanssa. Voin kertoa, etteivät tällaiset puheet ainakaan auta asiaa.

Jos syntyvyys Suomessa halutaan oikeasti nousuun, on perhevapaajärjestelmä uudistettava täysin. Työnantajalle aiheutuvia ”äitiyskustannuksia” tulee tasata, nykyisenlaisesta kotihoidontuesta on luovuttava ja vanhempainvapaat on tulevaisuudessa kiintiöitettävä niin, ettei naisen kotiin jääminen lapsen synnyttyä ole aina automaattinen vaihtoehto.

Parviaista muistuttaisin vielä siitä, ettei lapsia suinkaan ”tehdä” tai ”hankita”. Niitä saadaan.

Kouvolassa luovuttava paperisista esityslistoista

Kouvolan Sanomat, 25.1.2018

Kouvolan kuntapolitiikassa on vallallaan monia vanhentuneita tapoja ja käytäntöjä. Yksi niistä on paperiset esityslistat ja oheismateriaalit, joita Kouvolassa tänäkin päivänä jaetaan kaikille valtuutetuille ja lautakuntien jäsenille viikoittain. Monet eivät ehkä tule tätä ajatelleeksi, mutta paperiset esityslistat aiheuttavat kaupungille aivan turhia kustannuksista – ympäristöhaitoista puhumattakaan.

Olen itse toiminut teknisen lautakunnan jäsenenä viime kesästä alkaen. Tekninen lautakunta kokoontuu pääsääntöisesti kaksi kertaa kuukaudessa ja jäseniä lautakunnassa on yhteensä neljätoista. Jos ajatellaan, että yksi lautakunnan jäsen saa yhteensä 100 sivua paperia esityslistojen ja oheismateriaalien muodossa kokousta kohden, mikä teknisessä lautakunnassa on täysin realistinen määrä, on kokouskohtainen paperinkulutus yhteensä 1 400 sivua. Tämä tekee 2 800 sivua paperia kuukaudessa – yhdessä lautakunnassa.

Maailmassa kulutetaan noin miljoona tonnia paperia päivittäin ja paperin kulutus maailmalla kasvaa koko ajan. Joillakin alueilla kasvava tuotanto uhkaa viimeisiä luonnonmetsiä, niistä riippuvaisia kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Paperin tuotanto aiheuttaa myös suuria määriä haitallisia päästöjä ympäristöön. Kansainvälisen ympäristöjärjestö WWF:n mukaan paras ja tehokkain keino yrityksille ja organisaatioille pienentää omaa ekologista jalanjälkeään ja myös säästää turhissa kustannuksissa on nimenomaan paperinkäytön minimointi. On hälyttävää, että tästä huolimatta myös Kouvolassa tuhlataan viikoittain järjetön määrä paperia, vaikka sähköisten esityslistojen käyttöön on monissa muissa kunnissa siirrytty jo aikoja sitten.

Kauniaisten kunnassa pohdittiin sähköisiin esityslistoihin ja paperittomiin kokouksiin siirtymistä vuonna 2016. Kauniaisissa laskettiin, että tästä aiheutuvat säästöt kunnalle olisivat vuositasolla noin 17 000 euroa. Kouvolassa olisi siis vähintäänkin aiheellista tehdä samankaltainen selvitys. Paperisista esityslistoista luopuminen säästäisi paitsi ympäristöä, myös kaupungin ja sen työntekijöiden resursseja, jotka voisi siirtää tähdellisempään käyttöön.

Toivon, että viimeistään nyt myös Kouvolassa pohdittaisiin paperisista esityslistoista ja oheismateriaaleista luopumista kokonaan. Niille, jotka kokisivat paperiset listat elintärkeiksi, voitaisiin ne erityispyynnöstä toimittaa. 2000-luvulla ja kaiken tämän tiedon valossa sen ei kuitenkaan pitäisi olla ensisijainen vaihtoehto – jos vaihtoehto ollenkaan.

EHDOLLA OLLAAN!

Huh! Aikaimoinen viikonvaihde takana, en voi muuta sanoa. Täytyy todeta, että torstai-aamuna herätessäni en osannut aavistaakaan, että illalla sitä oltaisiin virallisesti eduskuntavaaliehdokkaita. Vaikka lopullinen päätös ehdolle lähtemisestä syntyi varsin nopeasti sinä aamuna, ei ehdolle lähteminen suinkaan tapahtunut hetken mielijohteesta. Päin vastoin, eduskuntavaaliehdokkuus on ollut enemmän tai vähemmän salainen haaveeni jo usean vuoden ajan.

Syitä varsinaisen päätöksen lykkäämiseen oli monia. Kuntavaalien aikainen kevät oli minulle henkisesti todella vaikea. Suoritin silloin ensimmäistä vuottani yliopistossa ja läsnäolopakollisten kurssien suoritaminen Tampereella ja vaalikampanjointi Kouvolassa osoittautui pidemmän päälle hyvin raskaaksi yhdistelmäksi. Lisäksi jouduin jättämään välistä hyvin monia opiskelijatapahtumia, joihin ensimmäisen vuoden aikana olisin ehdottomasti halunnut osallistua välttääkseni etääntymisen uusista ystävistä. Onneksi jälkimmäistä ei päässyt tapahtumaan kaikesta huolimatta.

Kuntavaalien aikana opintoni alkoivat väkisinkin kärsiä. En saanut suoritetuksi ensimmäisenä opiskeluvuotenani kuin vaivaiset 42 opintopistettä. Päätin, että seuraavat vaalit saisivat odottaa, kunnes yhteiskuntatieteiden kandidaatin paperit olisivat turvallisesti kourassa. Noh, papereita minulla ei vielä ole, mutta Tampereen yliopiston äärimmäisen joustavan kurssijärjestelmän ansiosta tiedän, että tulen valmistumaan tavoiteajassa. Se riittää minulle.

Eduskuntavaaliehdokkuuden tiimoilta Eveliina (joka toimii nyt sattumalta kampanjapäällikkönäni) lähestyi minua ensimmäisen kerran jo keväällä. Eveliina halusi ehdottomasti, että myös Kaakkois-Suomessa jokaisella olisi mahdollisuus äänestää alle 30-vuotiasta kokoomuslaista. Silloin kuitenkin kieltäydyin. Päätökseni piti aina viime viikkoon asti, kunnes Eveliina lähestyi minua asian kanssa toistamiseen. Aloin pohtia asiaa uudelleen. Mitä oikeastaan häviäisin, jos lähtisin ehdolle? Valmistumiseni ehkä hieman viivästyisi ja keväästä tulisi raskas, mutta entä jos se olisikin kaiken sen arvoista? Torstai-aamuna matkalla Kouvolasta Tampereelle tein lopullisen päätökseni. Nopea puhelu isälle ja viesti Eveliinalle: ”Kyllä mä nyt sitten lähden!”.

Viikonloppu on mennyt aikalailla kampanja-asiat mielessä pyörien. Olen kartuttanut tiimiä, fiksannut kotisivuja, miettinyt vaaliteemoja sekä aikatauluttanut ensiluokkaisen tärkeitä juoksevia asioita jo ensi viikolle. Eveliinan kanssa tarkoitus olisi istua alas heti kuin mahdollista ja suunnitella kampanjaa mahdollisimman pitkälle. Paljon on töitä tehtävänä, mutta nehän tehdään niin hyvin kuin mahdollista. Huominen tehdään nyt.

Kuulemisiin!

Iida